Kahdentoista hengen värikäs orkesteri. ’’Paljon verta, hikeä, vaikeitakin hetkiä’’ sanois Selänteen Teme, mut kyl tää polku on ollut Stanley Cuppiin verrattavissa. Eka isompi prokkis jokasen meistä opiskelu-uralla. Ottaen huomioon että myös ryhmän vetäjät Anssi ja Roba joutui astumaan ulos mukavuusalueeltaan ja ottaa ohjat käsiinsä meidän kaltaisen apinalauman johdossa. Kaikki oli uutta.
Ekat tunnit käytettiin tutustumiseen. Pikkuhiljaa pikkulinnut rupesivat laulamaan lähenevästä toimeksiannosta. Vihdoin koitti päivä, perhosia vatsassa. Kaikki kokoontuivat UH:n audikseen ja joku nainen rupesi puhumaan, kului silmänräpäys, jonka jälkeen aplodit valtasivat auditorion. Se oli siinä. Olo oli aika tyhjä, tuntui ettei käteen jäänyt mitään. Mitä tässä nyt pitikään tehdä?!
Alku oli vaikee, vaikka ryhmän vetäjät takoivatkin toimeksiantoa päähämme tunti toisensa jälkeen. Pikku hiljaa aloimme saamaan otetta projektista ja ideoita alkoi tippumaan. Kun ensimmäisen kerran katsoimme olkamme yli tajusimme että homma on mennyt ihan hyvin eteenpäin. Ideoita oli tullut, jopa ihan hyviäkin, mutta tiedostimme silti edessämme olevan piitkä matkan.
Sitten se tapahtui, se mistä olimme vaan heittänyt läppää keskiviikko iltaisin :D. Vierumäen Mecca; Scandic Hotel vaihtoi omistajaa, ja samalla taikasauvan heilautuksella vaihtui meidän toimeksiantomme. Tuntui kuin joku olisi vetäissyt punaisen maton jalkojemme alta. Uusi toimeksianto oli lähes täysin erilainen, ja vanhasta oli vaikea vetää ideoita mukanaan.
Viikko eteenpäin ja hymy nousi taas korviin. Ehkä uusi toimeksianto olikin lahja. Saatiin päästää irti kaikista vaikeuksista mitä oltiin ensimmäisen toimeksiannon kanssa kohdattu. Istuttiin taas tyhjän pöydän ääreen. Ideoita alkoi tippumaan ja maanantait vierähtivät nopeasti flow-tilan transseissa.. Vastapainoksi torstait kuluivat syystä tai toisesta hieman laimeammissa fiiliksissä. Homma eteni hyvään vauhtia ja oltiin ylpeitä aikaan saannoksistamme. Kaiken kaikkiaan koko projektimme oli kuin Linnanmäen vuoristorataa; välillä tuntui että päästiin monta askelta eteenpäin muutamassa tunnissa. Ja välillä taas kompasteltiin joka ikiseen kynnykseen.
Kuukautta ennen Leijonankitaa olimme ehdottomasti vuoristoratamme isoimmassa alamäessä, syvällä, valmiina heittämään rukkaset kehään. Anssi ja Roba pitivät ’’Rockymaisia’’ tunteellisia motivaatio spiikkejä kerta toisensa jälkeen. Ja vihdoin aurinko alkoi taas paistaa montun pohjallekin. Saatiin viimeinen vaihde silmään ja puhkesimme kukkaan. Vihon vimpat kunkkuidikset tulivat vasta nyt. Noin kuukauden mittaisen unettoman jakson aikana työstimme ja ideoimme projektimme sekä esityksen timantin muotoiseksi, kiiltäväksi, kauniiksi, omalaatuiseksi, täydellisyyttä hipovaksi. Itse Leijonankita oli siisti kokemus ja olimme ylpeitä suorituksestamme. Kiitti kaikki!