Ei tenttejä, minimaalinen määrä luentoja, projekteja, projekteja ja vielä kerran projekteja. Onko tämä leikkikoulu, vai mihin olen joutunut? Mitä oikeasti edes opiskelen? Kun torstai saapuu, otan saman tien junan alle ja suuntaan kotipaikkakunnalle töihin. Mieluusti, jos saan jonkun verukkeen lopettaa kouluviikon vieläkin aikaisemmin, niin hyppään seuraavaan bussiin 88, ja karistelen Vierumäen pölyt jaloistani.
Ensimmäinen syksyni liikunnanohjaajaopintojen parissa oli tuskaa, ja se välittyi myös opiskelijatovereilleni. Ruokapöytäkeskustelut kääntyivät usein siihen, että mitä järkeä siinä on, että opetamme tunneilla toinen toisiamme tai vanhemmat opiskelijat opettavat meitä. Tai ennen kaikkea, mitä järkeä meidän on tehdä tuhatta projektia yhtä aikaa? Olisipa joku napannut minua silloin kiinni hartioista, ja sanonut, että nyt lopeta tuo valittaminen, hyväksy tilanteesi, sopeudu siihen tai lähde kokonaan pois.
Haaga-Helia ammattikorkeakoulun liikunnan- ja vapaa-ajanohjaajan tutkinto-ohjelma on ollut muutosten keskellä jo useamman vuoden. Koulutusohjelma on hakenut paikkaansa, ja se on myös näkynyt opetustavoissa. Tämä on aiheuttanut sen, että opiskelijoiden on pitänyt adaptoitua uusiin tapoihin oppia. Moni suoraan lukion tai ammattikoulun jälkeen Vierumäelle saapunut onkin varmasti ihmeissään, että mitä hyötyä esimerkiksi lipan Leijonankita-projektista oikeasti on. Mitä iloa on alkaa tuotteistaa jotain, kun ei edes kunnolla ymmärrä mitä tuotteistaminen on?
Muutosvastaisuus on normaalia. Muutosvastarinnan oireina opiskelija saattaa jättää osallistumatta tunneille, olla passiivinen tai kylvää negatiivisuutta ympärilleen. Opiskelija voi kritisoida myös erittäin vahvasti ja etsiä syntipukkeja kaikista muista. Osansa voivat saada niin opettajat kuin kaveritkin. Muutosvastarinnan ehkäisemiseksi johtajana, opettajana tai työnantajana muutosjohtamista voi toteuttaa antamalla alaisille tai opiskelijoille mahdollisimman paljon tietoa ja perusteluja muutokselle. Ihmisiä ei johdeta muutoksen läpi vain käskemällä ja kurilla. Lopulta on kuitenkin yksilön vastuulla, pääseekö hän jostain asiasta yli vai ei. Jos asioita jää märehtimään, niin juuttuu usein kiinni, eikä löydä selviytymiskeinoja.
Niin kuin moni muukin meistä liikunnanohjaajaopiskelijoista, minunkin piti päästä opiskelemaan liikuntapedagogiikkaa. Pettymys siitä, ettei päässyt minne halusi, oli varmasti yksi syy, miksi opintojen aloittaminen Vierumäellä oli aluksi vaikeaa. Myös se, että yhtäkkiä piti oppia tekemään projektisuunnitelmia ja ryhmätöitä lukio-opintojen teoreettisten opintojen jälkeen, aiheutti epävarmuutta ja ahdistusta siitä, onko päätynyt aivan väärään paikkaan.
Ongelmalähtöinen oppiminen ja projektityöskentely tuntuivat vaikeilta, ja tästä syystä varsinkin liikuntapalveluiden opinnot olivat minulle epämieluisia. Tämä johti siihen, että toisena vuonna en edes kyseistä linjaa valinnut majorikseni. Toisen vuoden aikana päässä kuitenkin tapahtui napsahdus. Työskenneltyäni liikuntapalveluiden tuottajien kanssa, ja käytyäni vapaasti valittavia liikuntapalveluihin liittyviä kursseja, kiinnostuin uudelleen lipan opinnoista. Tuotteistaminen ja liikuntapalveluiden sekä tapahtumien tuottaminen olikin yhtäkkiä kiinnostavampaa kuin valmentaminen tai anatomia. Aloin myös ymmärtää, että opin paremmin tekemällä ja ongelmia ratkaisemalla kuin pänttäämällä.
Tajusin silloin, ettei minusta tulekaan luultavasti ikinä liikunnanopettajaa, vaan näin, että liikunnan alalla on paljon muitakin ammatteja. Voisi ajatella, että unelmien murskaantumisen takia olen kehittänyt itselleni suojamuurin: “Olen iloinen, että päädyin mihin päädyin, vaikka en oikeasti halunnut tänne” -tyyppisesti. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, vaan koen, että reilun kahden vuoden opintojen jälkeen olen nähnyt, ettei liikunnanohjaaja ole mikään jumppapirkko, vaan liikunta-alan johtaja sekä tuottaja.
Nyt kolmantena vuonna opiskelen Prolipaa syventävinä opintoina sekä teen opinnäytetyötä liikuntapalveluiden alla. Enpä olisi uskonut ykkösvuoden Leijonankita-projektia kirotessani, että olen nyt itse johtajatiimin jäsenenä ohjaamassa uusia ykkösiä. Lohdutuksen sanana, tai ohjeena annankin, että muutos on aina mahdollisuus. Vaikka aluksi tuntuukin sekavalta ja turhauttavalta, se ei välttämättä tarkoita, että olet väärässä paikassa. On hyvä muistaa, että aina saa mitä tilaa, eli se miten paljon annat panostasi opinnoillesi, niin paljon sinulla on myös mahdollisuus saada niistä itsellesi. Loppujen lopuksi, vaikka siinä menikin aikaa tajuta, niin kyllä tämä on hyvä koulu.
Roosa Sallinen
Prolipan viestintäkoordinaattori
proosallinen96@gmail.com
Lähteet:
Kukkola, E. 2015. Muutosjohtaminen 4: Muutosvastarinnan voittaminen. Luettavissa täältä.