Arvioinnin merkitys oppimisessa on suuri. Numero, jonka saa opitusta asiasta, ei kuitenkaan ole tärkeintä, vaan se, mitä on opittu. Sanotaan, että arviointi on häntä, joka heiluttaa koko koiraa. Tämä tarkoittaa sitä, että arviointi voi pahimmillaan kapeuttaa oppimista. Usein oppija selvittää, mitä asiasta tullaan arvioimaan, ja keskittyy niiden oppimiseen. Monelta korkeakouluopiskelijaltakin karkaa luennoilla kysymys: “Tuleeko tää tenttiin?”. Tuo kysymys vähentää sitä, mihin opiskelijat satsaavat, sillä viisas ihminen resursoi fokuksensa ja aikansa vain asioihin, joita tulee arvioinnin näkökulmassa tarvitsemaan. Tämän takia arviointia ei pitäisi painottaa liiaksi (Lonka, 2016).
Arviointia on diagnostista, formatiivista sekä summatiivista. Diagnostisessa arvioinnissa tarkastetaan tiedon lähtötaso, formatiivisessa tehdään jatkuvaa arviointia ja summatiivisessa katsotaan, ovatko opiskelijat oppineet opetettavan aiheen (Koski, 2018). Erilaisten arviointityylien lisäksi on myös erilaisia menetelmiä toteuttaa arviointia. Tämä on tärkeää, sillä jokainen ihminen oppii eri tavalla. Olisikin tärkeä yrittää mahdollistaa monipuolisia tapoja arvioinnin suorittamiseen. Esimerkiksi pelkän kirjallisen kokeen lisäksi olisi hyvä mahdollistaa myös vaikkapa suullisen kokeen tekeminen.
Diagnostinen arviointi auttaa suuntaamaan opetusta ja asettamaan seuraavia tavoitteita. Formatiivinen arviointi on osa oppimisprosessia ja tapahtuu luonnollisesti realistisissa tilanteissa. Palaute auttaa hahmottamaan, mitä on tarkoitus oppia, mitä on jo opittu, ja miten voi edistää oppimistaan sekä parantaa suoriutumistaan. Summatiivinen arviointi puolestaan tapahtuu erityisesti nivel- ja päätösvaiheissa, mutta myös silloin, kun määritellään osaamisen tasoa (Koski, 2018). Opiskelijan motivaatio kasvaa, kun hän saa itse määrittää omia osaamistavoitteitaan. Tällöin opiskelija myös sitoutuu projektiin tai opiskeltavaan asiaan paremmin, kun hän on saanut itsekin vaikuttaa tavoitteiden asettamiseen, eikä opettaja tai johtaja ole vain sanellut sitä, kuinka asiat menevät.
Opettajien ja johtajien olisi hyvä huomioida sisäisten mallien olemassaolo olemalla tekemättä hätäisiä johtopäätöksiä ihmisistä vain ensivaikutelman perusteella. Varsinkin opetuksessa on hyvä kohdata ihmisiä ilman ennakkoluuloja, ettei yli- tai aliarvioi opetettavaa (Lonka, 2015). Tämä pointti on hyvä huomioida myös ohjaajana tai valmentajana, sillä ethän voi aina tietää, mitä ihmisten taustalla oikeasti on. Jos muutat käytöstäsi, tai opettajana arviointiasi, ensivaikutelman perusteella, voit laskea ohjattavan tai oppijan motivaatiota. Eihän terveystiedonkaan opettaja voi antaa opiskelijalle numeroa sen mukaan, käyttääkö kyseinen oppilas tupakkaa, tai onko hän kilpaurheilija. Se miten ihminen vapaa-ajallaan ja arjessa käyttäytyy ei saa vaikuttaa arviointiin, sillä se ei ole mittari siitä, mitä opiskelija on oppinut.
Myös koulumme sisäisissä sekä omissa projekteissamme olisi hyvä ottaa huomioon mahdollisimman monipuolinen arviointi. Olisi myös hyvä kannustaa opiskelijoita pohtimaan, mitä he oikeasti haluavat oppia, ja mitä he lopulta oppivat. Koulutus on ollut viime vuosina murroksessa kaikilla asteilla, ja vastarintaa erilaisia arviointi- ja opetustapoja kohtaan on muutosten myötä ymmärrettävästi ollut. Olisi kuitenkin hyvä nähdä uusien menetelmien tarjoamat mahdollisuudet oman potentiaalin maksimointiin. Johtajana ja opettajana onkin siis hyvä herätellä opiskelijaa itse pohtimaan oppimaansa kysymysten avulla sekä tarkkailla erilaisten toiminnallisten arviointitapojen avulla, missä oppimisessa ollaan oikeasti menossa. Opiskelijan puolestaan on hyvä oppia jo alussa, että palaute on aina mahdollisuus tulla paremmaksi. Ja tämä pätee tietenkin myös opettajiin ja ohjaajiin.
Roosa Sallinen
Prolipan viestintäkoordinaattori
proosallinen96@gmail.com
Lähteet:
Koski, R., Arviointi, 2018, Jyväskylän yliopiston Avoin yliopisto.
Lonka, K., Kirsti Lonka, Arvioinnista, 2016, HundrED, Katsottavissa täältä